Lempeä, hyväksyvä katse

Olen viime aikoina opetellut katsomaan peilistä kehoani lempeämmin ja hyväksyvämmin. Tätä 41 -vuotiasta kehoani, jota on raskaudet, imetykset, sairaudet, liikunta, työ, ilot ja murheet vuosien saatossa muovanneet.
Hartiat ovat kääntyneet eteenpäin lukemattomista tunneista päätteen äärellä. Vatsalta ja reisistä löytyy muhkuroita, joita siinä ei vielä hetki sitten ollut. Nahka on vuosien saatossa venynyt ja jäänyt roikkumaan. Vähän lihastakin tuossa ja täällä. Silmänurkissa näkyvät niin ystävien kanssa nauretut makeat naurut kuin valvotut yötkin.
Olen rääkännyt tätä kehoani aina vain parempiin saavutuksiin. Vaatinut siltä yhä enemmän. Pitää pystyä samaan kuin ennen. Vähintään.
Olen sulkenut silmäni ja korvani sen kolotuksilta, kun se ensin hiljaa ja lopulta aina vain äänekkäämmin on yrittänyt saada minua hidastamaan, pysähtymään.
Olen unohtanut hoivata kehoani. Pitänyt sitä itsestään selvyytenä.
Nyt kun ikä alkaa näkyä ja tuntua aina vain selvemmin, havahdun viimein. Voisinko katsoa kehoani toisenlaisin silmin. Voisinko sililtellä ja paijata, laittaa hyväksyvät ja lempeät lasit silmilleni? Mutta ennen kaikkea kuunnella: mitä se kaipaa, tarvitsee juuri nyt.

Kaikkea tätä olen pohtinut viime aikoina peiliin katsoessani. Samalla olen tuntenut myös surua ja haikeutta: Olisinpa osannut katsoa kehoani lempeästi ja hyväksyvästi jo kauan sitten. Olisinpa osannut.