Äitiydestä ja muista riivaajista

Olen opetellut äitiyttä 21 vuotta. Nyt kun pikku hiljaa olen jotain oppinut, alkaa pesä tyhjentyä. Vuosien varrella olen saanut huomata, että teinpä äitinä millaisia ratkaisuja hyvänsä, aina se on jonkun (toisen äidin) mielestä väärin. Heti alusta meni pieleen, koska sain ensimmäisen lapseni liian nuorena. Mitä tahansa ongelmia ilmaantuikin, se johtui nuoresta iästäni ja kokemattomuudestani. Vein vanhimmat lapseni hoitoon liian aikaisin, nuorimmaisen liian myöhään. Olen puhunut liian avoimesti ja itkenyt liian salassa. 

Kun nuorimmat lapseni valvottivat vuosia, se ei enää johtunut kokemattomuudesta, vaan jostain muusta osaamattomuudesta. Ota viereen, älä ota viereen. Anna huutaa, älä missään nimessä huudata. 

Olen ollut myös se perheen osapuoli, joka useimmiten jäi kotiin lasten sairastellessa. Voi sitä syyllisyyden määrää, jos et ollut töissä. Voi sitä syyllisyyden määrää, jos et ollut kotona.

Vuosien ajan yritin kovasti mahtua muottiin ja tehdä "oikein". Monesti sanoin, etten ole äiti-ihminen (se oli muuten myös väärin sanottu). Hiljattain ymmärsin kuitenkin, että minä olen äiti-ihminen, neljälle lapselleni. Tällainen äiti-ihminen. Joka rimpuilee sitä enemmän, mitä enemmän joku yrittää johonkin muottiin puristaa. Äitiys määrittyy itseni, lasteni, perheemme kautta. Ei kenenkään muun. 

Pian rikon taas rajoja. En nimittäin ole kotona äitienpäivänä. Lähden tapaamaan ystävääni maapallon toiselle puolen. Ja kyllä. Sekin ehdittiin jo tuomita. Mutta ilokseni huomasin, että suurin osa kanssaäideistä totesi: "Go girl!"